keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Jämälankarakkautta

Kun antaa jämälangoille pikkusormen, ne vievät molemmat neulojan kädet ja valtaavat mielen. Niinpä levittelin loput pikkujämät (käytännössä kaikki alle 25-grammaiset nöttöset, joista isoimmatkin taisivat olla enintään 10-grammaisia) ja ryhdyin valikoimaan keskenään sopivia värejä yhteen kasaan. Kasa oli sen verran pieni, että päätin tavoistani poiketen ryhtyä raitasukkapuuhaan neuloen kahta sukkaa yhtä aikaa. Näin tehden minun ei tarvinnut huolehtia, että toiseen sukkaan jäisi edes suunnilleen saman verran samansävyisiä lankoja. Perusspekseillä mentiin eli 80-senttisellä 1,75 mm pyöröpuikolla ja 66 silmukalla varresta varpaisiin.


Sinne upposi yli 20 erillistä jämälankapalleroa, mukana kaikenlaista Louhittaren Luolan Väinämöisestä ja Kraft Hand-Dyedin sukkalangoista (sekä MerinoSilkistä että BFL:stä) aina saksalaisiin perussukkalankoihin ja Novitan Venlaan. Kärkeä lähestyttäessä alkoi jännittää, saisinko valitsemani langat riittämään niin, ettei loppuun tulisi liian pitkää pätkää pelkkiä tummia lankoja. Lopulta lankoja kului yhteensä 68 g ja sukista tuli kokoluokkaa 38. Mustaa Kraftia jäi vielä pätkä ja varalla olisi ollut vähän isompi pallero tummanharmaata Lanitium ex Machinan Basic Sockia, joten eihän se edes tiukille mennyt.

Sukat ovat itselleni tosi mieluisen väriset ja oloiset, ja kooltaankin ne ovat juuri passelit. Paha vain, että oma sukkalaatikkoni on edelleen sen verran turvoksissa, enkä ehdi entisiäkään sukkia kuluttaa puhki, joten nämäkin joutavat lipastonlaatikkoon odottamaan sopivaa kohdetta. Mieluisen lopputuloksen lisäksi minua ilahduttaa se, että minijämiä jäi jäljelle enää 55 g, ja siinäkin määrässä on muutama vähän isompi erä, josta riittää vaikkapa kirjoneuleraitasukkien raitoihin kuvioväreiksi. Lankavarasto on siis myös jämälankojen osalta varsin hyvin hallinnassa.

maanantai 26. syyskuuta 2016

Mikä on oikein ja mikä kohtuullista?

Käsityöyhteisössä ja välillä laajemminkin käydään keskustelua käsitöiden myymisestä. Siitä, maksavatko käsityöharrastajat myymistään tuotteista asianmukaiset verot, vievätkö he mahdollisesti verottomilla polkuhinnoillaan leivän ammattilaisten suusta ja polkevatko he tekijänoikeuksia plagioimalla ideoita tai käyttämällä suoraan jonkun toisen tekemiä ohjeita myyntiartikkeliensa valmistamisessa. Viimeksi eilen luin Kototeko-blogin Kässäharrastaja - ethän syö ammattilaisen leipää! -blogikirjoituksen, jonka myötä ryhdyin miettimään, mitä minun pitäisi tehdä ylijäämäneuleillani.

Minä neulon paljon. Todella paljon. En kuitenkaan neulo ammatikseni, vaan intohimosta lajiin. Joskus neulon tarpeeseen, useimmiten neulon juuri sitä, mitä sattuu huvittamaan, lähinnä sukkia ja lapasia. Vääjäämättä niitä kertyy ylimäärin lipastonlaatikkoon odottamaan lopullista kohtaloaan. Joskus se tuntuu yhtä ongelmalliselta kuin ydinjätteen loppusijoitus.



Kuva 1. Se usein mainitsemani lipasto, joka on ensimmäinen äitini itselleen hankkima huonekalu. Sittemmin se palveli minun koulupöytänäni alakoululaisena, minkä jälkeen isäni kunnosti sen kokonaan ja se kulkeutui vanhempieni mukana päätyäkseen viimein minulle. Laatikoiden muoviset vetimet vaihdoimme jokunen vuosi sitten vähän (mutta vain vähän) tyylikkäämpiin. Tämä lipasto on niitä harvoja huonekaluja, joista en tunnesyistä aio luopua kuin korkeintaan antaakseni sen aikanaan jommalle kummalle lapsistani.


Ainahan voi lahjoittaa. Ja voi pojat, minähän olen lahjoittanut. Olen lahjoittanut niin moneen hyväntekeväisyyskeräykseen, etten jaksa kaikkia muistaa, eikä niiden muistelu tai luettelointi tarpeen olisikaan. Olen antanut tuotoksiani ystäville, tuttaville ja joskus kylänmiehillekin. Viime vuonna keksin viedä korillisen ylijäämäsukkia ja -lapasia työpaikan kahvihuoneeseen, jossa jokainen halukas sai ottaa korista mieleisensä ja lahjoittaa parhaaksi katsomansa summan haluamaansa hyväntekeväisyyskohteeseen. En pyytänyt todisteita lahjoituksista, joten saattoi joku ottaa sukat tahi lapaset ihan ilman vastinettakin, mutta pääasia, että minä pääsin eroon ylimääräisistä neulomuksista ja vastaavasti joku muu sai kenties tarvitsemansa. Joku otti useammat ja antoi eteenpäin joululahjaksi. Mikäpä siinä - mutta veinköhän nyt leivän ammattilaisen suusta eli olisiko tuo "joku" ostanut vastaavia neuleita ammattilaiselta käypään ammattilaishintaan, ellei olisi saanut ilmaiseksi/halvalla minun tekemiäni? En oikein usko.

Lahjoittaminenkin alkaa joskus vähän kyllästyttää. Olen vuosien varrella alkanut suosia yhä yksilöllisempiä ja laadukkaampia lankoja, jotka ovat toki kalliimpia ja joskus valmiiden neuleiden huolto vaatii vähän enemmän viitseliäisyyttäkin. Kai se on puhdasta itsekkyyttä, kun en haluaisi lahjoittaa käsinvärjätyistä ihanuuslangoista tehtyjä neuleita hyväntekeväisyyteen kuin korkeintaan satunnaisesti. Rakkaimmilleni ja neuloville ystävilleni sen sijaan lahjoitan niitä aina yhtä mielelläni, sillä tiedän heidän osaavan arvostaa sekä työpanosta että käytettyjä materiaaleja. Heille en kuitenkaan pysty ihan kaikkea syytämään, sillä rajansa on heidänkin kulutuksellaan ja säilytyskapasiteetillaan.



Kuva 2. Lipaston sukkalaatikko, jossa ovat loppusijoitustaan odottavat ylijäämäsukat. Niitä on tällä hetkellä laatikossa 15 paria; työpöydälläni lojuu lisäksi kaksi paria odottamassa sitä hetkeä, että saisin itsestäni irti kasata kummastakin parista ohjeen. Kyllähän tuohon laatikkoon vielä toiset 15 paria ainakin mahtuu, joten mikäs hätä tässä. Sitä paitsi ainakin kaksille sukille on jo saaja mietittynä, enää pitää toimittaa ne perille.


Entäs se myyminen sitten? Ensimmäinen kompastuskivi on hinta, sillä käsinneulotuille asusteille on mahdoton asettaa mitään järkevää hintaa. Liian matala hinta vie käsityön arvostuksen ja leivän ammattilaisten suusta. Liian matalaa hintaa yhtään korkeampi hinta - joka sekään ei ole lähellekään ns. käypää hintaa - karkottaa ostajat. Pimeänä verotta myyminen on vähintään synti ellei suorastaan rikos, ja verottajaa varten tehtävä kirjanpito rasittaa jo pelkästään ajatuksen tasolla. Sitä paitsi olen tälläkin hetkellä työtön työnhakija, ja TE-palvelut varmasti hanakasti tuuppaisi minut yrittäjälokeroon "työllistämään itseni", jos antaisin siihen pienenkin mahdollisuuden. Niin hullu en sentään minäkään ole, että kuvittelisin neulomisharrastuksen elättävän minut ja siinä sivussa vielä perhettänikin.

Jos en voi tai halua myydä enkä jaksa aina ja iankaikkisesti lahjoittaa, jää jäljelle kaksi vaihtoehtoa: joko jemmaan jatkuvasti valmistuvia neuleitani niin, että pian voin lisäeristää talomme niillä (aika kalliisti, sanoisin) tai vaihtoehtoisesti lopetan huvineulomisen ja neulon vain silloin, kun on tarve, eli en käytännössä juuri koskaan. Jostain syystä en innostu kummastakaan skenaariosta.



Kuva 3. Lipaston lapaslaatikko, jossa majailee tällä hetkellä myös yksi orpo käyttämättä jäänyt huivi. Lapasia on vain 10 paria, lisäksi työpöydällä lojuu sekä lapaset että kämmekkäät samasta syystä kuin edellisessä kuvatekstissä mainitut sukat: ohje niistä (tai ainakin lapasista) tulee sitten ajallaan. Tähän laatikkoon mahtuu vielä hilloamaan varmasti ainakin 30 lapasparia lisää.


Jos kuitenkin myisin, koska kyse on ylijäämäneuleista, ei suunnitellusti tai tilauksesta myytäväksi tehdyistä? Jos en pidä rahoja itselläni, vaan lahjoitan tuoton lyhentämättömänä parhaaksi katsomaani kohteeseen, oli se sitten urheiluseuran tai koulun varainkeruu tai jokin hyväntekeväisyysorganisaatio, voinko silloin skipata verottajaa koskevan kohdan ja murehtia vain leivän viemisestä ammattilaisen suusta? Voisin toimia samaan tapaan kuin vuosi sitten, eli raha ei kiertäisi ollenkaan minun kauttani, vaan menisi suoraan kolmannelle osapuolelle, esimerkiksi kuopukseni leirikoulutilille. Mutta kai tässä byrokraattisessa oikeusvaltiossa nimeltä Suomi on jokin este tällaisellekin toiminnalle, jos ei laillista estettä niin vähintäänkin moraalinen: jonkun on aina pakko pahoittaa mielensä, se on selvä.

Minähän vien muutenkin leipää ammattilaisten suusta tarjoamalla neuleohjeitani maksutta. Onko se suunnittelutyön arvostuksen polkemista? Jättääkö joku ammattilaisen suunnitteleman ohjeen ostamatta, koska saa minun ohjeeni maksutta? Entäs jos ajateltaisiinkin niin, että sille ostajalle jää minun ohjeestani säästyneet roposet käytettäväksi johonkin toiseen, maksulliseen ohjeeseen? Että kukaan ei häviäisikään, vaan kaikki voittaisivat?

Kaikkein helpointahan olisi lopettaa ohjeiden julkaiseminen ja neulominen, sillähän nämä ikuisuusongelmat ratkeaisivat. En taida kuitenkaan pystyä kumpaankaan, joten luultavasti taiteilen ylijäämäneuleiden lahjoittamisen ohella jossain pienimuotoisen "hyväntekeväisyysmyymisen" ja maksuttomana julkaistavien neuleohjeiden hetteiköllä. Joka tapauksessa itselläni ei ole mitään intressiä hyötyä harrastuksestani taloudellisesti, eikä edes yrittää kattaa sen kuluja, sillä harrastuksethan nyt tuppaavat joka tapauksessa maksamaan enemmän tai vähemmän. Lopultakin minulle tärkeintä on se, miten suunnattoman paljon nautin neulomisesta.

lauantai 24. syyskuuta 2016

Jämähdys eli taas sitä mennään

Niin saavutettiin taas se saturaatiopiste, jossa sukkalankajämiä alkoi olla vähän turhankin laaja valikoima jemmassa. Tuli pakottava tarve neuloa niistä ensialkuun yhdet kirjoneuleraitasukat.


Perinteiseen tyyliin mentiin tälläkin kertaa varresta varpaisiin 72 silmukalla ja 1,75/2,25 mm puikoilla sekä ranskalaisella kantapäällä ja nauhakavennuskärjellä. Kuvioita nappasin epämääräisten muistiinpanojen papereistani, niihin kuviot ovat päätyneet eri kirjoista tai olen muokannut valmiita kuvioita sopimaan johonkin silmukkamäärään, tässä tapauksessa 8 silmukan kuvioleveyteen. Sinne upposi niin harmaata ja luonnonvalkoista Novita Venlaa, sinistä Regiaa, helmenharmaata Jawollia, vihreänkirjavaa Opalia kuin haamunharmaata Kraftiakin. Valitettavasti vain sininen lanka loppui käytännössä kokonaan (siitä jäi sopiva pätkä parsinlangaksi miehen Skandium-sukkiin), muita lankoja jäi nöttöset edelleen pyörimään jämälankapussiin. Eihän sellainen sovi, joten perästä kuuluu.

Sukista tuli kokoluokkaa 38 ja alunperin kaavailin lahjoittavani ne Hope-yhdistyksen villasukkakeräykseen. Kävin kuitenkin jo viemässä parit muut sukat Hopelle, ja voikin olla, että nämä myyn (sikäli mikäli joku ne ostaa) kuopuksen leirikouluvarainkeruun nimissä. Mieluummin myyn itse neulomiani sukkia kuin niitä iänikuisia keksejä / karkkeja / vessapaperia / pesuaineita / Pilkkoset-tuotteita / mitäikinä. Lipastonlaatikossa on muutamat muutkin sukat, jotka voisi myydä, ja tuoton laittaa lyhentämättömänä leirikoulurahastoon. Viisienkin sukkien myynnillä tulisi kuitattua aika monen keksi- ja toffeerasian myyntituotto...

tiistai 20. syyskuuta 2016

Herttuatar

Vihdoinkin monien muiden ohjeprojektien jalkoihin jäänyt, kärjestä aloitettava kirjoneulelapasmalli on saatettu julkaisukuntoon: Herttuatar-lapaset, olkaapa hyvät. Ohje on nimestään huolimatta toistaiseksi vain englanniksi ja linkki vie Ravelryyn, mutta entiseen tapaan minulta voi pyytää ohjetiedoston myös sähköpostitse, mikäli ei tunne pärjäävänsä tuolla kansainvälisellä käsityöfoorumilla. En toistaiseksi kuitenkaan lupaa kääntää ohjetta suomeksi, vaikka olen kuullut kritisoitavan sitäkin, miksi suomalainen suunnittelija kirjoittaa ohjeensa englanniksi eikä suomeksi. (Siihen vastaan, että samasta syystä kuin moni artisti laulaa englanniksi suomen sijaan: potentiaalinen kuluttajakunta nyt vain on aika paljon suurempi kansainvälisillä vesillä liikuttaessa.)


Tämän mallin suunnittelun lähtökohtana oli se, että se taipuisi kaiken pituisille sormille sopivaksi kirjoneulekuvion siitä häiriintymättä. Ratkaisu oli ilmeinen: kärjestä kohti rannetta neulominen, jolloin peukaloaukon voi jättää juuri siihen kohtaa kuin itselle sopii. Valtiatar-sukista tuttu kirjoneulekuvio istui mukavasti pyöreään kärkeen, joten sillä mentiin, kämmenpuolen kuvio on sama kuin sukkien jalkapohjassa, peukalon ja ranteen kuviot on suunniteltu käymään yhteen kämmenselässä olevien sivukiekuroiden kanssa. Tai no jos ihan rehellisiä ollaan, ensin olivat nuo rannekkeen ja peukalon kiekurakuviot, jotka bongasin anoppilassa vanhan kirjan selkämykseen painetusta ornamentista, ja niiden pohjalta aikanaan piirtelin rönsyilevämmät kiekurat pääkuvion sivuille.

Neuloin oman malliparini Kraft Hand-Dyedin BFL Sockista (tummanharmaa Scorzonera) ja pinkistä Regiasta, joita molempia oli sopivat jämät jäljellä. Itse asiassa Kraftia oli jämät kahdesta eri värjäyserästä, joten toinen lapanen on pohjaväriltään vähän haaleampi kuin toinen, mikä anteeksi annettakoon, kun tiesin sen jo etukäteen. Pinkki lanka riitti juuri ja juuri, 25 gramman nöttösestä ei jäänyt kuin parinkymmenen sentin pätkä päättelyyn, harmaata jäi sentään jokunen irtogramma jämälankapussin täytteeksi.

Jäin tällä päivämäärällä taas vaihteeksi työttömäksi, joten josko tässä ehtisi taas edistää muitakin ohjeita. Tulilla on ainakin vielä yhdet lapaset ja jokunen sukkamallikin. Rehellisyyden nimissä suunnittelusäätäminen ja ohjeenkirjoitus alkavat pikkuhiljaa taas kyllästyttää, mutta yritän siitä huolimatta saada keskeneräiset vietyä maaliin asti. Sitten voi taas horrostaa määrättömän ajan ja neuloa jotain vaikka ihan suoraan valmiista ohjeesta (no nivvarmaan, senku näkis).



perjantai 9. syyskuuta 2016

Tuku tuku lampaitani

Kiitän lämpimästi suunnittelijuuspohdintojani kommentoineille. Palannen aiheen syrjään joskus kirjaamalla mietteitäni luovuudesta ja ammattimaisuudesta noin niin kuin omasta näkökulmastani, mutta sitä ennen esittelen pitkästä aikaa jotakin valmista neulottua, siis sellaista, jota voi julkisestikin esitellä. Niistä toistaiseksi vähemmän julkisista neuleista lisää joskus tuota tuonnempana (lisää omia malleja on siis tulossa, sitten aikanaan).

Taannoin ostin pari vyyhtiä Tukuwool Fingeringiä ajatuksenani neuloa mitäs muutakaan kuin kirjoneulelapaset. Luulin ostaneeni tummanharmaata ja luonnovalkoista, mutta kun viimein ottauduin neulomaan lankojani, huomasin sen tummemman olevan ruskeaa. Eipä hätää, kaunis väri sekin. Ensin kuvittelin fingeringin tarkoittavan ihan normispeksejä lapasille, vaan totuus on taruakin ihmeellisempää ja Tuku paljon pörheämpää kuin sukkafingeringit. Niinpä piti vaihtaa mallia, purkaa ja säätää taas jonkin verran ennen kuin sain aikaan melkolailla näpsäkän kokoiset lapaset.


Malli on maksuton Winter Wonder Mittens, paitsi että minunhan piti taas kerran säätää lapasiin kiilallinen peukalo. Samaan syssyyn lisäsin sivuihin kontrastiväriraidat ja rannekkeen kuviotakin piti aavistuksen muokata, että se istui valittuun silmukkamäärään. Peukaloihin en enää alkuperäistä mallia katsonut lainkaan, ja saatoin minä neuloa kärjessäkin ihan omiani. Tyypillinen "ihan melkein mallista neuloin, mitä nyt vähän muokkasin" -projekti siis.

Neuloin lapaset itselleni tyypillisillä puikoilla, yksiväriset 1,75-millisillä ja kirjoneuleet 2,25-millisillä, jolloin kämmenen kohdalta ympärysmitaltaan 64 silmukan lapasista tuli sopivahkot omaan käteeni. Toki lyhensin jo suunnitteluvaiheessa vähän sormiosaa alkuperäisestä. Tai no vähän ja vähän, olisinkohan asemoinut oman peukaloaukon 8 kerrosta lähemmäs kärkeä kuin alkuperäisessä ohjeessa, mikä tarkoitti minun kerrostiheydelläni lähes 3 cm vähemmän mittaa peukalohangasta kärkeen. Hyvä tuli ainakin koon puolesta.

Lapasista tuli herkullisen lämpimän oloiset, mutta jäi niihin ärsyttävä virhe rannekkeen ja kämmenselän kuvioiden kohdistuksen suhteen (sitä kohdistusta en nimittäin jaksanut miettiä, eikä se tietenkään vahingossa osunut kohdalleen). Tukun neulominen oli jossain määrin nihkeämpää kuin mihin olen sileiden sukkalankojen kanssa tottunut, ja ihan herkimpiä se taatusti kutittaakin, vaikka minun makuuni rehellisen villanpehmeää onkin. Nyt painiskelen taas perinteisen ongelman äärellä: pidänkö lapaset itse eli tuleeko näille käyttöä, vai hilloanko aikani lipastonlaatikossa odottamassa sopivaa kohdetta. Arvelen jälkimmäistä vaihtoehtoa todennäköisemmäksi, sen verran monet lapaset minulla vielä on käyttökierrossa talvikuukausien varalle.

perjantai 26. elokuuta 2016

Minä, suunnittelija(ko?)

Viimeisen puolen vuoden aikana aktivoitunut suunnittelumoottorini on pistänyt minut miettimään neulesuunnittelua ja siihen liittyviä ilmiöitä laajemminkin. Niinpä päätin voivani yrittää jäsennellä niitä kirjoitettuun muotoon. Tämä blogipostaus ei siis sisällä mitään uutta auringon alla, ja pelkistä käsitöistäni kiinnostuneiden kannattaakin lopettaa lukeminen tähän. Tosielämän tutuille sisältö on jo entuudestaan tuttua huttua, joten hekin voivat käyttää aikansa johonkin hyödyllisempään. Niin, jäikö niitä lukijoita tämän jälkeen vielä jäljelle...? No mutta, itsellenihän minä tätä enimmäkseen kirjoitan, jotta voin vuosien päästä naureskella omille pohdinnoilleni. Siinä sivussa voi naureskella joku muukin.

Mutta asiaan. Viime vuosina neulesuunnittelu on ollut kovassa kurssissa, ja erilaisia neulekirjoja on julkaistu ilahduttavan paljon myös suomeksi. Maailmalla ja kotimaassakin on muutamia ikonin asemaan nousseita suunnittelijoita, joilla on omat ihailijakuntansa. Starojen varjossa tuhannet muut suunnittelevat ja julkaisevat ohjeita, jotkut ammattimaisemmin ja suurin osa puhtaasti amatööripohjalta. Minä olen laskenut itseni aina viimeisimmäksi mainittuun kategoriaan - tähän asti. Olen nauranut railakkaasti, kun minusta on käytetty sellaisia termejä kuin Neulesuunnittelija, Sukkaguru tai Sukkajumalatar. Yhtä lailla minua on hymyilyttänyt palaute, jonka mukaan voisin aivan hyvin pyytää rahaa ohjeistani, kyllä niille ostajakuntaa löytyisi. Olenpa jopa kuullut ääneen lausuttavan sanat "Sinä voisit kyllä ihan hyvin julkaista oman villasukkaohjekirjan". Sellaisille puheille olen viitannut (kirjoneule)kintaalla, joutavaa hupatusta.

Tänä vuonna ajattelussani on ollut havaittavissa jonkinlaista muutosta. Olen selaillut etenkin painettuja sukkakirjoja ja löytänyt yhdestä jos toisestakin mallista toivomisen varaa. Sitä kritiikkiä vasten olen pohtinut omia syitäni suunnitella ja kirjoittaa ohjeita. Ja tästäpä päästäänkin sujuvasti ns. suunnittelijanurani historiikkiin. Kaikkihan alkoi syksyllä 2009, kun uskaltauduin julkaisemaan ihan ensimmäisen neuleohjeeni, Verso-sukat, verkkoneulelehti Ullassa. Olin toki sitä ennenkin neulonut kaikenlaista ihan omasta päästäni, mutten ollut koskaan kirjoittanut mitään ohjeen muotoon - ei nimittäin ollut tullut mieleenkään, että ketään kiinnostaisi minun turaamiseni.



Olin tuossa vaiheessa tutustunut jo verkossa jaettaviin maksuttomiin neuleohjeisiin ja tuskastunut siihen, miten kaikkien pitsisukkamallien kuvio loppui töksähtämällä sileään kärkeen. Piti kehitellä malli, jossa mallineule jatkuu koko kärjen matkalta ja vieläpä loppuu loogisesti. Mallineuleen nappasin jostain vanhasta saksalaisesta mallineulelehdestä, neuloin yhdet koesukat, tein tarpeelliseksi katsomani korjaukset ja neuloin kuvan sukat, joihin kirjoitin ohjeen.

Sitten tuli joitakin pipokokeiluja ja Elonpolkuja-sukat, joissa ei mielestäni ollut mitään uutta, kunhan istutin kirjasta nappaamani ja vähän muokkaamani palmikkomallin perussukkaan. Seuraava todellinen haaste oli korjata tuohon aikaan uskomattomaan suosioon nousseen Cookie A:n Kai Mei -sukissa ärsyttämäni ominaisuus: taas kerran mallineule yksinkertaisesti lopahti sileään kärkeen. Minä halusin suunnitella jonkinlaisen kiertävän pitsimallin, jossa pitsi kaventuisi jalkaterän sivussa loogisesti pois ennen kärkikavennuksia. Niin syntyi muutamien kokeilujen jälkeen Kiertoradalla.



Kovinkaan paljoa en viitsinyt panostaa itse pitsineuleen malliin, tärkeintä oli se pitsiraidan kaventaminen pois ennen kärkeä. Näiden sukkien jälkeen tuli taas sytomyssyilyn innoittamia pipomalleja, joissa ainoa idea taisi olla erilaisten mallineuleiden istuttaminen päähineeseen, sekä päälaelta aloitettujen pipomallien testailu. Jonnekin väliin mahtui myös ensimmäinen verkkoneulelehti Ullan kansikuvaäänestyksen voittoni. Niistä ei sen enempää. Samalla metodilla neuloskelin myös sittemmin melko laajan suosion saavuttaneita Merenkulkija-sukkia.



Minulle ne olivat vain yhdet perussukat, joihin olin tällännyt mallineulekirjasta bongaamani ja omaan käyttööni sopivaksi muokkaamani mallineuleen. En olisi koskaan kirjoittanut ohjetta noihin sukkiin, ellei lankakaupassa pidetyssä neuletapaamisessa kanssaneulojat olisi minua siihen patistelleet. Kummallisia ovat kohtalon tiet: enpä olisi koskaan uskonut, minkälaiseen lentoon Merenkulkija pyrähätäisikään. Tästä jotain oppineena olen myöhemmin kirjoitellut ohjeita sellaisiinkin oman pään tuotoksiin, joilla ei ole itselleni mitään uutuusarvoa tai niihin ei liity mitään itseni haastamista.

Niin, se itsensä haastaminen ja itselle mieluisten ratkaisujen löytyminen, kun valmiina ohjeina ei sellaisia löydy. Tai kun tulen kokeilleeksi jotakin mallia, jossa on kiinnostava rakenneratkaisu, mutta joka ei sellaisenaan toimi. Niin sai alkunsa Fredrika, jonka kantapään anatomian innoittajana toimi Helix Cable Socks -ilmaismalli.



Kantapään ympärille piti tietysti kehitellä jotain riittävän nopeasti neulottavaa, että itse rakennetta pääsi testaamaan ja kehittelemään istuvammaksi. Fredrika oli Verso- ja Kiertoradalla-mallien ohella jotain, josta osasin itsekin olla jollain tasolla ylpeä. Fredrikan jälkeen julkaisin taas kaikenlaista sekalaista, sytomyssyilyn ja mallineulekokeilujen tuottamaa perushuttua, kunnes oli aika haastaa itsensä suunnittelemaan helposti hartioille asettuva pitsihuivi. Syntyi Myrskylintu.



Myrskylinnusta minulla ei ole juuri mitään erityistä sanottavaa, toinen yritelmä taisi tuottaa jokseenkin halutun lopputuloksen, jonka kirjoitin ohjeeksi. Taas yksi "en ole koskaan suunnitellut" -listalla ollut asia tuli näin kuitatuksi. Samalta listalta kuittasin pois sellaiset ensimmäiset kerrat kuten sukat fingering-vahvuisesta langasta (Quintessence) ja kärjestä aloitettavat sukat (Arkadian Ulla). Viimeksi mainituissa oli toinenkin haaste, nimittäin kääntää Fredrika-sukkien kantapää varpaista päin neulottavaksi.



Arkadian Ulla oli samalla myös ensimmäinen MKAL (mysteeriyhteisneulonta), jossa julkaisin ohjeen pienemmissä osissa neulojien tietämättä, minkälainen lopputulos oli luvassa.

Väliin mahtui taas kaikenlaista, kunnes tuli Kujeillen-kämmekkäät. Minulle sekin malli oli vain peruskämmekäs, johon istutin itse suunnittelemani, melko yksinkertaisen palmikkomallin.



Koskaan, en ikikuuna kullanvalkeana olisi voinut kuvitella, minkälaiseen suosioon tämä yksinkertainen kämmekäsmalli singahtaisi. Kujeillen päätyi Ravelryn Hot right now -listan kärkeen, mikä on suoranainen ihme, kun kyseessä on ilmaismalli, suunnittelija ihan Nobody enkä markkinoinut mallia mitenkään. Niin, onhan tuo palmikkokuvio aika viehättävä, mutten vieläkään käsitä, miten jokin näin yksinkertainen perusjuttu voi lyödä niin tehokkaasti läpi.

Itseni haastaminen ja "en ole koskaan ennen suunnitellut" -listan perkaaminen alkoivat pikkuhiljaa nousta yhä kantavammaksi teemaksi suunnittelussani. Tuli ensimmäiset kirjoneulesukkani, Kyrönniemet.



Kyrönniemi oli myös ensimmäinen malli, jonka suunnittelin neulekisaan. Se oli rento, pienen suomalaisen joukon sisäpiirijuttu, mutta yhtä kaikki kisa.

Kaarisillan myötä haastoin itseni suunnittelemaan raitahuivin lyhennetyillä kerroksilla.



Tavallisuudesta poiketen tähän huiviin minulla oli jo visio, jonka halusin toteuttaa. Tietysti toteutin sen kirpputorilta haalimistani peruslangoista, en mistään ihanuusluksuksesta. Lyhennettyjen kerrosten makuun päästyäni huiville syntyi kaveriksi myös pipo (Kaarisillan päässä) ja siinä sivussa toinenkin raitahuivi (Raitahullaannus).

Jokin kynnys ylitettiin, kun nyt jo edesmennyt helsinkiläinen lankakauppa Villavyyhti pyysi minua suunnittelijakseen Suureen suomalaiseen neulekerhoon. Olin suorastaan äimistynyt: ihanko oikeasti minua pyydetään varta vasten suunnittelijaksi johonkin noin hienoon juttuun! Sen toimeksiannon lopputulemana oli Keväthuuma.



Sinänsä sukkien rakenne mukaili Arkadian Ullaa, mutta kehittelin malliin jo kärkilevennysten aikana alkavan palmikkokuvion. Tästä mallista, aivan kuten Fredrikasta, olin jopa lapsellisen ylpeä. Pidän edelleen tuosta palmikkomallista, ja vielä joskus käytän sitä jossakin muualla.

Eteenpäin piti päästä. Koska olin jo suunnitellut varresta aloitettavat kirjoneulesukat, piti minun tietysti saada suunniteltua varpaistakin aloitettava malli, mieluummin fingering-sukkalangalle. Tuumasta toimeen, ja niin näki Keisarin morsian päivänvalon.



Tässä vaiheessa aloin olla omien mallieni suhteen jo melko kriittinen ja kunnianhimoinenkin, halusin kaikkien yksityiskohtien olevan tarkkaan harkittuja. Aika monta kertaa neuloin ja purin tämänkin mallisukkaparin, ennen kuin sain kaiken natsaamaan. Keisarin morsian toi minulle taas verkkoneulelehti Ullan kansikuvaäänestyksen voiton, vieläpä Ullan 10-vuotisjuhlanumeroon. Samalla juhlistin oman "suunnittelijaurani" viisivuotista taivalta. Viidessä vuodessa olin tullut sport-vahvuisesta langasta ja varresta varpaisiin neulottavista sukista fingering-sukkalangasta ja varpaista varteen neulottaviin kirjoneulesukkiin. Ei hassummin. Onneksi ei tarvinnut sittenkään jäädä polkemaan paikalleen, haasteita riitti edelleen. Etenkin kun kansainvälisen Tour-de-Sock -sukkakisan järjestäjä kysyi, haluaisinko minä suunnitella kesän 2015 Tourille varpaista aloitettavan mallin sport-vahvuiselle sukkalangalle. Halusinhan minä, jälleen kerran täysin puulla päähän lyötynä silkasta yllättyneisyydestä. Minä, ihan oikeiden suunnittelijoiden joukossa, kansainvälisillä vesillä, aika hurjaa ja käsittämätöntä!



Virrat-sukkiin halusin taas jotain uutta, niinpä kehitin niihin sädekavennuskärjen varpaista aloitettavan muodon. Halusin mallista melko yksinkertaisen, mutta riittävän kiinnostavan neuloa. Itselleni tärkeät yksityiskohdat hioin mieleisikseni, kaikenlaisten pystylinjojen piti olla kohdistettuina eikä epäjatkuvuuskohtia saanut tulla. Mutta kyllä tämän mallin tärkein anti sittenkin oli se Tour-huuma ja ajatus siitä, että minua oli ihan oikeasti pyytämällä pyydetty suunnittelijaksi Tourille. Hämmentävä kokemus kerrassaan, eikä vähiten siksi, että suunnittelin ja kirjoitin ohjeen syksyllä 2014, joten jouduin pitämään koko asian salassa yli puoli vuotta.

Onneksi oli Kierot Puikot 2015, jonne suunnitella ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan intarsiaohjeeni osallistujen iloksi ja riesaksi.



Myös Villiviini kuuluu niihin omiin malleihin, joihin olen aidosti tyytyväinen. Katselin YouTubesta pyöröintarsiaohjevideoita, joita oli ainakin silloin luvattoman vähän. Lopulta yrityksen ja erehdyksen kautta kehitin oman systeemini intarsian tekemiseen. Eikä tietenkään riittänyt, että olisin tällännyt sukkaan pätkän pitsiä, sehän piti saada loppumaan kauniisti ennen kärkikavennuksia. Jep, taas yksi yliviivaus "en ole koskaan suunnitellut" -listaan.

Villiviinin jälkeen tuli pitkä kuiva kausi. Pääasiassa työttömästä tuli pääsääntöisesti pätkätyöllistetty. Ehkä kyllästyinkin suunnitteluun, siihen jatkuvaan säätämiseen ja ohjeiden kirjoittamisen työläyteen. Mitä minä suunnittelemaan, maailma on neuleohjeita pullollaan. Salaa odotin, että minua pyydettäisiin toistamiseen suunnittelijaksi Tourille. Pyyntöä ei koskaan tullut, joten hautasin Touria varten alustavasti hahmottelemani sukkasuunnitelman pöytälaatikkoon vain kaivaakseni sen uudelleen esille tämän vuoden kevättalvella.



Oli minulla tämänkin mallin julkaisuun omat syyni. Kaikenlaisia kirjoneulesukkamalleja on netti pullollaan, mutta harvassa ovat ne, joissa on useampi kuin yksi koko. Minä halusin julkaista ohjeen, joka olisi helposti muokattavissa hyvinkin moneen kokoon, ja ohjeeseen kirjoitin valmiiksi kolme kokoa. Taas kerran piti sipistellä yksityiskohdilla, joten tein yksivärisessä osassa olevan sivupalmikon samanlaiseksi kuin varressa olevan punapohjaisen kirjoneuleraidan kuvio on. Kokonaisuus oli omasta mielestäni onnistunut, ei vähiten upeiden lankojen ja niiden värien vuoksi, mutta kyllä mallin saama suosio yllätti taas kerran.


Kuvakaappauksen Ravelryn hot right now -listasta otin, kun Echoes from Karelia oli listalla neljäntenä. Tuosta se kipusi vielä yhden sijan ylöspäin. Aika muikea fiilis!

Karjala-sukkien jälkeen tuli julkaistua Valtiatar, jossa ei ollut mitään sen kummempaa haastetta tai uutuusarvoa, se oli vain yksi kuvioversio Keisarin morsian -mallin päälle liimattuna. Kaunis sellainen, ja puolustanee paikkaansa yhtenä monien joukossa, mutta kyllä minä hetkisen melkein häpesin, miten matalan aidan yli tällä kertaa loikkasin ohjeen suunnittelun ja kirjoittamisen kanssa. Eihän siinä ole edes kuin yksi ainoa kokovaihtoehto!

Kun Pandoran lipas oli kerran avattu, sieltä onkin sitten pursunnut kaikenlaista. Niin kuin esimerkiksi elämäni ensimmäinen lapasmalli, Keisarinna. Se piti suunnitella ihan vain siksi, että kaikki valmiit kirjoneulelapasmallit tuntuvat olevan niille, joilla on pitkät soittajansormet. Kai maailmassa on muitakin kaltaisiani töpösormia, jotka arvostaisivat valmiiksi suunniteltua, napakasti istuvaa mallia. Sitä paitsi en ollut koskaan aikaisemmin suunnitellut mihinkään aikaisempaan malliini taittoreunaa. Nyt on sekin tehty. Niin kuin on tehty malli, jossa on latvialaisia kierreraitoja ja kuvio, jossa ei ole toistuvaa mallikertaa: Garden Dreams Mittens.

Mikä oli koko tämän pitkän ja puuduttavan historiikin opetus? Ehkä sittenkin olen Melkein Oikea Suunnittelija, vaikken mitään elämänkoulua ja -kokemusta kummempaa koulutusta ole aiheeseen saanutkaan. Kyllä näistä malleista olisi yhden neulekirjan kasannut, jos siihen olisi ryhtynyt. Vaan ei asu minussa minkäänlaista kaupallista kunnianhimoa; minua ajaa suunnittelijana eteenpäin aivan toisenlainen kunnianhimo. Sen kunnianhimon pakottamana luvassa on tulevaisuudessakin lisää maksuttomia neulemalleja, joista ainakin osassa on jotakin minulle itselleni uutta tai haastavaa, tai jonka myötä ratkaisen jonkin itseäni harmittaneen puutteen tai epäkohdan muiden suunnittelemissa malleissa. Yritän myös päästä irti liiasta itsekritiikistä sen suhteen, että jokaisen uuden ohjeen on sisällettävä jotakin uutuusarvoa. Välillä voinee julkaista myös pelkkiä entisten mallien variaatioita (ks. kappale Valtiatar-sukista), sillä niinhän tekevät myös Ihan Oikeat Suunnittelijat, jotka tienaavat jos ei aivan leipäänsä niin ainkin leikkeleitä leivän päälle suunnittelutyöllään.

Kirjoneulesukka-aiheinen kunniamerkki sille, joka luki koko tekstin alusta loppuun asti haukottelematta kertaakaan. Ja sitten se loppukaneetti, jonka halusin kirjoitta ihan ensimmäiseksi: Jokainen meistä voi olla oman elämänsä puikkomaisteri. MOT.

lauantai 20. elokuuta 2016

Kelttiritarilliset

Kaiken maanisen suunnittelusäätämisen välissä neuloin suomenlammasvilloista vielä toisetkin kirjoneulelapaset. Lähtökohtana oli Memmun Kelttisolmukuvioiset lapaset, mutta niin kuin aina käy, minä menin ja muutin mallia aika radikaalisti niin, että alkuperäisestä mallista jäi jäljelle lähinnä se kelttisolmukuvio. Puikkokokona oli edellisissä lapasissa hyväksi havaittu 4,0 mm.


Koska lapaset oli tarkoitus tehdä esikoiselle, jonka koura alkaa olla jo ihan miehen mitoissa, silmukoita ja kerroksia on enemmän kuin edellisissä ritarilapasissa. Kämmenselän kelttisolmut ovat lapasissa peilikuvina, kämmenpuoli ja ranne ovat lähinnä liituraitaa. Lopputulos on ihan OK ja koko sopiva esikoiselle, mutta sama vikahan näissä on kuin edellisissäkin: kovasti tuntuvat kutittavan herkkähipiäistä teiniä. Pitänee vielä miettiä jonkinlaista hoitoainekylpyä tai kevyttä huovutusta, josko kuitenkin pehmenisivät riittävästi - ellei, pitänee yrittää tarjotella molempia lapasia vähemmän herkkäihoisille ystäville, tuttaville tahi kylänmiehille.

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Ritarillista

Neulojatoveri diilasi keväällä lähilammastilan villalankoja varsin kustannustehokkaaseen 6 € / 100 g hintaan. Pitihän sitä pari vyyhtiä ottaa kokeiluun, josko saisi aikaan paksuja kirjoneulelapasia seuraavan talven paukkupakkasiin. Lanka on juoksevuudeltaan noin 230 m / 100 g, rouheaa ja maanläheistä, lampaisen lanoliiniselta tuoksuvaa ja rasvaista, siis kerrassaan aitoa villaa. Sopivaa mallia etsiskelin aikani, ja lopulta päädyin muokkaamaan omiani Wehlse Wanten -ohjeen kaavion pohjalta.


Ensimmäinen yritys 3,5 mm puikoilla tuotti peltiä, mutta oli silti liian suuri. Piirsin kaavioita uudelleen vähemmille silmukoille, mutten tyhmyyksissäni vaihtanut puikkokokoa. Niinpä ensimmäinen kokonainen lapanen päätyi lopulta purkuun, kun päätin vaihtaa 4 mm puikkoon. Hyvä päätös, nyt lapasista tuli juuri sopivat joko itselleni tai kuopukselle, jolle näitä alun perin kaavailin vanhojen, pilalle huopuneiden kirjoneulelapasten tilalle. Vaan mitä vielä! Siinä missä minä näen tummaa grafiitinharmaata, oikeastaan luonnonmustaa sekä keskiharmaata, kuopus ja moni muu näkee ruskeaa. Eikä ruskea kuulemma käy alkuunkaan. Sitä paitsi kuopus valitti, että lapaset pistelevät inhottavasti. Ei auttanut, vaikka lupasin neuloa alle siloiset aluslapaset, ei kelpaa sitten mitenkään.

Ja minusta kun näistä lapasista tuli tosi hienot, jotenkin sellaiset aatelisen oloiset ritarilapaset. Voin vain kuvitella, miten käyttö huovuttaa ja samalla pehmentää lapaset aivan täydellisen tiiviiksi ja lämpimiksi, mutta sen ne tekevät ilmeisesti jonkun muun kuin kuopuksen käsissä. Häntä varten pitänee ostaa jotakin konepestävää, paksua ja mahdollisuuksien mukaan pehmoisen kutittamatonta lankaa, sillä kyllähän hänellä on kirjoneulelapaset oltava myös ensi talvena.

tiistai 9. elokuuta 2016

Puutarhaunelmia

Muistaako joku nämä kirjoneulelapaset, joiden toisesta evoluutioversiosta lupailin tehdä ohjetta? Projekti vähän venähti, kun väliin kiilasi uusia ideoita ja tietysti sukka-Tour. Vaan tulipahan viimein valmista, ja kun muutaman testineulojan avulla saatiin pahimmat virheetkin karsittua, saattoi ohjeen vihdoin julkaista.

Garden Dreams Mittens -ohje on englanninkielinen ja saatavilla maksutta Ravelryn kautta. Vierasta kieltä vieroksuville lohdutukseksi voinee sanoa, että pelkkien kaavioiden avulla pääsee jo pitkälle. Lapasen suussa on Keisarinna-lapasista tuttu taittoreuna ja rannekkeen kirjoneuleraitaa reunustavat rakastamani Latvialaiset kierreraidat. Ohjeessa on YouTube-linkki videoon, jossa neuvotaan kierreraidan tekeminen.


Kämmenselän puolella kuviot ovat peilikuvina, samoin rannekkeessa. Molempiin lapasiin on omat kaavionsa, vaikka totta puhuen peilikuvat saisi neulottua lukemalla samaa kaaviota eri suuntiin. No, olen kiltti suunnittelija ja helpotan neulojan elämää, vaikka tuollaisen ei-säännöllisen kirjoneulekaavion tekeminen onkin melkolailla tuskallista väkertämistä.


Lapasissa on peukalokiila - tietysti! -, joka on sijoitettu pari silmukkaa kämmenen puolelle. Tällä kertaa haastoin itseni  suunnittelemaan myös peukalokiilaan sopivaa kirjoneuletta. Peukalon sisäpuolen kuvio on hieman erilainen; siitä puolesta peukaloa minulla ei taida kuvaa ollakaan.

Lankoina näissä mallilapasissa käytin Kraft Hand-Dyedin BFL Sockia värissä Scorzonera (tummanharmaa) ja Lola-Doodle's Pure Sockia värissä Sweet Pea - siis täysin samoja lankoja kuin taannoisissa Valtiatar-mallisukissa. Lapasten koko on annetulla neuletiheydellä melko napakka ja lyhytsormiselle suunniteltu, mutta peukalokiilaa on kyllä varaa siirtää ainakin sentin verran alaspäin, jos on tarvetta vähän pidemmälle sormiosalle.

Blogini hiljennee joksikin aikaa, sillä suunnittelumoottori lähti pyörimään isolla vaihteella. Keskeneräisyyksiä ei passanne esitellä ennen kuin ohjekin on julkaistavissa ja siinä saattaa kestää, niin kuin kävi näiden puutarhalapasten kanssa. Puikoilla on kuitenkin koko ajan jotakin, eli sitten taas joskus jotain, kun sen aika on.


keskiviikko 3. elokuuta 2016

Palmikoita melkein randomisti

Se on sitten tämän vuoden Tour-de-Sock paketoitu - suomalaiset jyräsivät tänäkin vuonna laajalla rintamalla, mikä tuntui jäytävän yllättävänkin monia toismaalaisia neulojia. Vaan minkäs sille voi, jos vaan on niin nopea ja näppärä sekä erityisesti sitkeä ja tavoitteellinen. Minä tosin rentoilin onnistuneesti tänä vuonna, kuudennen etapin aloitin viisi tai kuusi päivää starttiajankohdan jälkeen. Tulihan ne Entanglements-sukat kuitenkin neulottua, vieläpä määräajan puitteissa.


Tällä kertaa työn alle lähti pienin koko, lankana käytin ihan Touria varten hankkimaani pinkkiä Regiaa ja puikot olivat ne vakiot eli 80-senttiset ja 1,75-milliset Hiya Hiyan teräspyöröt. Koko mallin juju oli arpomalla kehittyvä palmikkoviidakko. Minulla oli kipossa numerolaput 1-7 ja lisäksi kolikko, jota viskellä. Näillä välineillä ja välillä ihan itse omin päin palmikkojen suuntia päättämällä sain aikaiseksi epäidenttisen sukkaparin 75 grammasta lankaa.


Moni tuskasteli sitä, että tälläkin Tour-ohjeella tuli minimispekseillä kohtuuttoman isot sukat. Minä onnistuin tikistämään omat sukkani niukahkoon 36-37 kokoluokkaan. Ihan kiva malli, enkä ymmärrä, mikä tässä nyt oli taas joillekin (rapakontakaisille) neulojille niin ylitsepääsemättömän hankalaa. Helpompaa kuin heinänteko, sanoisin, vaikken koskaan ole heinäntekoa kokeillutkaan.

Oli kiva olla mukana paikallisten neulojien Finnish Kalakukko -tiimissä, sen siivittämänä sain tahkottua lopulta kaikki etapit vastoin ennakko-odotuksiani. Tosin viidennen etapin sooloilin omia polkujani, mutta sen tein sentään annetun aikarajan sisällä.


Siinäpä minun Tourini 2016. Yhdetkään sukat eivät näillä näkymin jää omaan käyttööni, mutta eivätköhän ne ajan kanssa löydä ottajansa. Sen verran kivaa oli, että taidanpa osallistua ensi vuonna myös, samalla rennolla otteella ja toivottavasti samassa rennossa tiimissä kuin tänä vuonna.